Rakas Päiväkirjani
fantasy_banner.jpg

Rakas päiväkirjani

Ensimmäisenä joudun pyytämään anteeksi sinulta kallis ystäväni, sillä siitä on liian kauan kun olen saanut laskettua kynäni päällesi ja jaettua ajatuksiani kanssasi, mutta älä pelkää; se ei tarkoita ettet olisi ollut mielessäni ja sydämessäni. Sinun läsnäolosi ja ajatus kanssasi vietetyistä hetkistä ovat pitäneet yllä mieleni kokonaisuuden, suojaten sitä järkyttymiseltä, johon onnettomat sattumukset olisivat eittämättä sen heittäneet.

Viimeksi, kun ajatukseni laskeutuivat nahkaiselle pinnallesi, olin matkustamassa yli Karun erämaan, reitti jonka pelkäsin jo olleen holtittomasti valittu, ehkä päättävän onnettoman matkani jolla, minun on häpeillen myönnettävä, ei tähän mennessä ole ollut kohdetta tai tavoitetta. Tämä kohtalokas reitti saattoi kauas takaa-ajajistani, mutta samalla aron raakalaisten pariin; eteläisten daanien vieraaksi tahtomattani. Vaikka koko koettelemus kauhistuttaa yhä mieltäni, minun on myönnettävä yhä yöllisten kauhujen vainoavan uniani, saattoi tämä onneton kohtaaminen minut yhteen mitä oivallisimpien uusien tuttavuuksien kanssa!

Onnettomuuksien keskellä tuotiin heidät luokseni, sillä mikään muu kuin Sehaninen armo ei olisi näin oivallisia sankareita luokseni tuoda, joukko Irammenien suvun laaksosta; itse Korea Prinssi Dia T Irammen, Uljas Sir Jacob Shieldheart ja Oppinut Hovivelho Royan. Heidän mukanaan kulki myös neljäs sankari, uljas omalla synkällä tavallaan mutta epäileväinen minua kohtaan johtuen sukuni, vereni aiheuttaman sukusurman; Velho Gerhard Fried, lohikäärmesyntyinen musta kuin synkin yö ja vihan polte kauhistuttava kohdata. Myönnän auliisti että sydämeni sykki yhtä aikaa riemusta näiden kohtaamisesta ja samalla kammosta näiden mahdin edessä. Sehaninen armolle kiitos Prinssin sydän paljastui yhtä helläksi kuin hänen asekätensä oli väkevä ja uskon olemassaoloni olevan taattu sinä aikana joka minun sallitaan seurata näitä sankareita, aika jonka pelkää jäävän lyhyeksi sillä Prinssi on ymmärrettävän huolestunut vähäpätöisen kehoni kestosta niillä urotekojen tiellä joka heitä ajaa eteenpäin, mutta olen päättänyt olla vahva, ellei muusta syystä kuin kunniaksi rakkaalle isälleni jonka kahleiden painoa Sehanine armossaan tällä työllä varmasti helpottaa.


Rakas päiväkirjani

Miksi, kaikista minulle sallimuksen tumista kyvyistä ja koulutuksesta huolimatta olen yhä ainaisesti pelkuri? Matkamme läpi erämaan alkoi ja minun sallittiin matkustaa Sir Jacobin satulassa, kuka ei tästä onnesta jo pökertyisi? Mutta syy oli enemmän säälin ja hoivan saattelema; minulle tarjottiin kyytiä Aarnikotkan satulassa, ylös taivaiden valtakunnassa itsenä prinssin mukana; minä kuitenkin pelkäsin liikaa. Maassa Gerhardin julmat katseet laskeutuivat yhä uudelleen päälleni ja useamman kuin kerran nielin matkan vaikeuksien tuomat valitukset sisääni peläten hänen sydämensä mustaa raivoaan ja kylmää, niin kovin kylmää katsettaan.

Matkalla yritin kohottautua korkeammalle sankareitten katseissa, kuinka kopeasti tämä ylpeyden kalkki minua söikään; lauluillani pyrin nostattamaan saman hilpeyden jonka olin saanut aikaan kotopuolessa sisarilleni talven kylmyydessä; mutta täällä kovemmassa maailmassa tästä ei ollut hyötyä edes urhojen ratsuille. Tunnen itseni niin mitättömäksi tässä seurassa; ehkä Dia on oikeassa, ehkä paikkani olisi piilossa jossain kolossa.


Rakas päiväkirjani

Matkaamme on kulunut jo viisi päivää ja ankeuden polku jatkaa luoda eteeni uusia koettelemuksia; Sehanine kantaa käsivarsillaan minua eteenpäin mutta joskus pelkään että voimani eivät riitä näihin koettelemuksiin. Reittimme kulki läpi Viherleton kaupungin, joka oli rusikoitu pahoin sodan ja vallankaappauksen aallokossa, kuinka voinkaan olla onnellinen niistä pettyneistä katseista jotka sankarini minua kohtaan loivat huomatessaan ettei kaupunki ollut minulle sopiva jäädä. Ymmärrän katseet täysin! Kaikki toimivat niin kovin järkevästi tällä matkalla, vailla ailahtelevaa sydäntä joka loisi uusia kauhukuvia ja vaaroja tai loihtisi harhanäkymiä tulevaisuuteen.

Lähdemme matkustamaan läpi aavikon, Bael Thurathin joukot ovat katkaisseet reittimme merelle, jonka takana lepää epätasaisen seurueemme päämäärä.

En ole koskaan ollut aavikolla.

Minua pelottaa.


Rakas päiväkirjani

Taistelen kyyneleitä vastaan, sinun läsnäolosi on ainoa mikä pitää minut tyynenä, niin tyynenä kuin vain minulle sallitun lujuuden tuoma suoja suo! Olemme leiriytyneet tälle kammottavalle, kammottavalle aavikolle; tuntemattomien hiekkojen aavikolle.

Pelkään hajoavani palasiksi ja sekoittuvani tähän hiekkaan minä hetkenä hyvänsä!

Kammottava, kammottava olento kävi kimppuumme tänään; se syöksyi läpi itse hiekan jonka yli olimme kulkemassa. Valtava matomainen olento jollaisten kuvia olin nähnyt tuhannen pirulaisen saduissa; mutta tämä oli totta! Tuo kammotus iski kimppuumme raivoisasti; Dia syöksyi yläilmoista avuksemme vain joutuakseen sen luolamaiseen kitaan! Olento pyrki vetämään purppuraisen ruhonsa maan alle, mutta kuin yhtenä urhot ryntäsivät sen päälle, hautautuen hiekkaan! Minä onneton en voinut mitään, kaivoin epätoivoisesti käsilläni hiekkaa; kuumaa polttavaa hienoa hiekkaa. Oli yö.

Dia nousi madon kuolleesta raadosta hymyillen haavansa umpeen, Jacob hymyili läpi koettelemuksen ja otti vastaan hoivani lähinnä huvittuneena. Gerhard, tuo kammottava lohikäärmesyntyinen joka hajosi koettelemuksen mukana hetkellisesti neljäksi ja joka oli ottanut apuyritykseni vastaan turhautuneen vaivautuneeksi; mutta sellaisella tilanteen tajulla johon oppini ei ollut kertonut todellisen soturin kykenevän; hän oli kylmä minua kohtaan ennen ja hän on kylmä minua kohtaan jälkeenpäin.


Rakas Päiväkirjani

Todella; Sehaninen kaitseva käsi on jälleen laskeutunut päälleni! Synkimmällä hetkellä, jolloin luonteeni heikkous oli jo murtaa minut, Valtiattaren lumous laskeutui ja uskoni vahvistettiin vakaaksi ja kirkkaaksi jälleen! Mutta minun on kerrottava sinulle ensin synkistä asioista ennen kuin sinulle saattaa selvitä Sehaninen rakkauden koko syvyys…

Edellinen kauhujen yö yhä mielessäni kohottauduin kohtaamaan aavikon vaarat sankareitteni kanssa; myönnän aamulla pelänneeni tulevaa enemmän kuin ehkä koskaan elämässäni. Prinssi kohottautui lentävälle pedolleen, tuolle kauhistuttavalle aarnikotkalleen, tiedustelemaan reittiä edeltämme ja hän havaitsi lähestyvän myrskyn. Aavikolla myrskyt ovat vaarallisempia kuin missään muualla, minulle kerrottiin, joten meidän oli parasta hakeutua suojaan; jollaisen Prinssin katse oli havainnut hieman nykyisestä reitistämme sivussa, kallioitten takana lepäsi rauniot. Jälleen myönnän säikähtäneeni ja tunteneeni pahaa aavistusta reittiämme kohtaan. Tämä oli luonnollisesti turhaan; mikään vaara jota kohtasimme tai tulisimmekaan kohtaamaan, ei kykenisi nujertamaan sankareitani; jättiläisiä joita Sehaninen sallimus on seuraani suonut. Lähestyessämme tuota raunioiden aluetta en tuntenut näin vielä ja nousevan tuulen saattamana vapisin Jacobin ratsun vieressä; uskon etten olisi saanut otettua askeltakaan ilman tuon uljaan eläimen rauhoittavaa läsnäoloa.

Eteemme avautui suuri temppeli; raunioitunut suuaukko historian hävittämään rakennelmaan josta Prinssin lähestyminen loitsi esiin kammotuksen! Olin pyörtyä nähdessäni miehen muotoisen, mutta kammottavalla tavalla kalutun vastaanottajan; hän oli pelkkä luuta ja aavikon tuulessa lepattavaa kangasta! Häkellyttävästi Prinssi puhutteli olentoa, osoittaen kohteliaisuuksia ja rauhan sanoja tälle olennolle, kuin hänen sanansa ei olisi esitetty itse kuoleman ovien takaa kampautuneelta, ajan unholaan lasketulle vainajalle! Lopulta tämä hyvyys ei jäänyt kostamatta ja kammottavin loihdinnoin tämä kuoleman oma nostatti maasta ruhojen aallon, joista kokoontui kammottavin, hirvittävin näky jonka olen koskaan nähnyt; raivokkaiden lohikäärmesyntyisten raatojen pyörremyrsky! Tästä kauheuksien aallosta muodostui valtava kokoelmaolento!

Sankarit eivät jääneet seisomaan vaan ryhtyivät toimeen, vakavin katsein ja paljastetut miekat laulaen! Koskaan ei eteeni ole saatettu vastaavaa urheutta, saati korvilleni saatettu tarinaa vastaavasta urheudesta! Kamppailu liikkui ympäri alueen, siirtyen askel askeleelta lähemmäs temppeliä ja lopulta sen sisätiloihin! Pienet teot, joita saatoin tehdä avustaakseni sankareita, saivat ilokseni hyväksyviä hymyjä Prinssiltä! Huutoni tuntuivat tukevan Jacobin askelia joka useita kertoja kohtasi vastuksen pahimmat moukaroinnit. Niin kutsuttu rohkeuteni oli saada ylpeyden ansaitseman kohtalon, suuri kokoelmaolento sylki ympärilleen aallon pahuutta ja kuoleman itsensä syleilyä! Minun on myönnettävä; ellei Dia olisi suojellut minua itsensä vaarantaen, uskon ettei minulla olisi enää ollut mahdollisuutta kertoa näitä sattumuksia sinulle rakas päiväkirjani. Lopulta kuitenkin vastustajat kaatuivat, jättäen kuitenkin kammottavan kirouksen sankareitteni päälle; Prinssin ja Jacobin raajoihin iski kuolio ja heidän askelluksena kävi vaivalloiseksi.

Kysyt varmaan mikä saattaa minut toiveikkaaksi tällä hetkellä jolloin sydämeni tulisi olla synkimmillään? Tällä synkimmällä hetkellä saatettiin todiste Sehaninelta luokseni; juuri synkimmällä hetkellä, jolloin epäilys ja pelko kaivaa sydämiämme Valtiattaren rakkaus nousee kirkkaimmaksi. Todisteena tästä rakkaudesta itse kuunvalosta koottu riipus saatettiin haltuuni; meille opastettiin reitti hyvittää osa siitä kauhusta joka on laskeutunut lohikäärmesyntyisten suvulle; vainajien rauhaisaan lepoon saattaminen! En epäile hetkeäkään ettei koettelemus joka sankareitani kohtaa helpotettaisi pian myös.

Nyt kuulen Prinssin kutsuvan, lepomme on saatettu loppuun ja sanon nyt hyvästit tällä erää; sydämeni kertoo että illemmalla minulla on varmasti paljon lisää kerrottavaa sinulle rakas, rakas Päiväkirjani.


Rakas Päiväkirjani

Voi rakas päiväkirjani kuinka kauhea saattaakaan olla tämä paikka, kuinka ankara ja kylmä sankareitteni seura. Kyyneleeni laskeutuvat pinnallesi mutta älä pelkää; ne ovat jo viimeisiä, jo kuumuuden haihduttamia. Minut on viety läpi kauhujen, jollaisia en uskonut olevan mahdollista sietää, ja vain sukuni luontaisen voiman avulla jaksan yhä eteenpäin, enkä vaivu ikiuneen kammottavan varjon peittelemänä.

Kalmot kohosivat kohtaamaan meitä tässä paikassa, satoja ja taas satoja sukupolvia vanhan temppelin kammottavissa sisuksissa jossa Bael Thurathin muinaisten arkkivelhojen lumousten kaikujen saattelemina. Kammottava ikiaikainen viha käärmesyntyisten keiteltyjen alkumuotojen muodossa kohtasi vimmassaan minut ja saattoi epäonniset toverini vaaraan; josta vimmastuen nämä olivat luovuttaa minut uhrina pois noiden kammotusten räsynukeksi, eittämättä turmaani. Jos Prinssini ja Ritarini eivät olisi astuneet suojaamaan minua, olisi minut eittämättä surmattu siihen paikkaan, tai pahempaa. Hovivelho Royan sekä Gerhard olivat kumpainenkin heittämässä minut sivuun tarpeettomana rasitteena, parhainkaan toimeni ei ole lepyttänyt näiden kahden kovaa kylmää sydäntä.

Kalmojen kohotessa kimppuumme sortui lattia allani ja kylmien hämähäkkimäisten kauhujen aalto vyöryi ulos aukosta, johon hetken rimpuiltuani putosin; en saata kuvailla kuinka tuskaisasti. Onnekseni suurimmalta osin selvisin säikähdyksellä; veren maku suussani oli pelon synnyttämää illuusiota jonka teki tuhatkertaisesti kauheammaksi se yksinäisyys jonka kohtasin tuolla alhaalla. Minut jätettiin syrjään kamppailun tuoksinassa; jopa prinssini ja ritarini hylkäsivät minut kohdatakseen kalmojen aallon. Hämähäkkien lisäksi maa itse ulosti päälleni myös kalmoja, joiden kammottava viha sukuani ja minua kohden repi hermoni riekaleiksi; hetken olin pelkkä nyyhkyttävä pirulaisriekale odottaen loppuani tästä kauhujen maailmasta.

Yksin Sehaninen armollinen käsi suojeli minua; lumottu riipus jota kannoin peitti minut kalmojen kosketukselta ja kuin ihmeen kaupalla ne kaikkosivat luotani; eittämättä riipus oli peittänyt minut näiden aisteilta kosketuksen ohella. Näin vilauksen Prinssistä tuolla synkimmällä hetkelläni ja tämä loi minuun erikoislaatuista rohkeutta; kohottauduin kuopan pohjalla ja seinämien koloja hyväksi käyttäen kampesin itseni ylös. Ylhäällä kaikki oli sekaista, olin lopen uupunut, kyynelehdin ja kovin ruma katsoa. Kalmot kaikkosivat pois sankareiden luota peitottuina, Sir Jacob asetti päähänsä kätkettyjen kauhujen päähinettä; jonka hirveästä lumouksesta hän taistelun hurman yhä höyrytessä päällään ilahtui. Aiemmin kohtaamamme kuollut mutta yhä kulkeva pirulaisloitsija, käänsi huvittuneena päätään, huvittuneena eittämättä heikkoudestani ja kauhuista jotka olivat kohdanneet meitä. Kauhujen iskiessä heikkoon mieleeni piilouduin mahdollisimman pieneksi mytyksi satunnaisen patsaan taakse.

Tuossa piilossa olisin varmaan yhäkin, ellei prinssi olisi karauttanut aarnikotkaratsullaan luokseni, tarjoten kättään minua kohden. Kuinka komea olikaan hurjistuksessaan tämä prinssi, suuri sydämeni suru koettelemusten jälkeen ja kuinka surkea käpertymiseni pois hänen luotaan. Olen pieni korppi; minut houkuteltiin esiin pienellä topaasilla; kimmellyksessään tuo houkutteli mieleni pois kauhujen keskeltä, vai houkutteliko sittenkään tuo kivi minua. Voi rakas, rakas päiväkirjani! Kunpa tietäisin mikä Sehaninen oikku minut onkaan tälle reitille saattanut!

Anteeksi rakas päiväkirjani, kyynelet saapuvat jälleen; yhtä vääjäämättä kuin aamu ajaa pois unelmoivat yön harhat. Suljen kantesi nyt, toivoen, rukoillen ettei se olisi viimeinen kerta. Sehanine armahtakoon minua.


Rakas Päiväkirjani

Pyydän anteeksi aluksi sitä sekavuutta joka kiusaa kirjoitustani, kuultuasi seikkailumme myötä paljastuneet seikat tästä kalmojen ja historian aaveiden riivaamasta temppelistä, uskon ja luotan että annat minulle anteeksi. Sehaninen armo oli jälleen kerran meille armollinen lukuisten vaarojen astellessa eteemme, mutta kerron ensin siitä mitä tapahtui sen jälkeen kun viimeksi kynäni laskeutui pinnallesi.

Kalmo joka oli meidät kohdannut aikaisemmin; käärmesyntyinen alkumuoto, oli alistuva kamppailumme myötä; kuka häntä voisi syyttää kun ajattelee näitä sankareita jotka kulkevat läpi tämän unohdetun temppelin, tämän muinaisten salaisuuksien kammion. Niin kotoisasti he kulkivat tässä kammon maassa, mutta siitä huolimatta tämä olento käänsi kumarruksensa vähäisintä kohden; tuo olento kumarsi minua. Hänen sydämensä, epäilemättä siis hänen sisällään sykki elävä ja ajatteleva sydän, oli raskas uskon haalistuessa vuosien, vuosisatojen myötä. Minun sanani eivät häntä rauhoittaneet, eivät Sir Jacobin sanat Bahamutin armosta tai Prinssi Dian sanat jumalaisesta armosta. Gerhard synkisti olennon sydäntä entisestään sanoillaan omasta ateismistaan, kuinka tuon synkän olemuksen alla voikaan olla pahoin vammautunut sydän!

Meidän oli sydämemme kutsun myötä tehtävä kaikki mitä näiden onnettomien eteen oli tehtävissä, maagisella lapiolla ulos hiekkamyrskyyn hautautuneet vainajat olisi esiin kaivettavissa ja uskoin syvästi että temppelin sisus saattaisi haltuumme keinon pyhittää heidän maallinen ruumiinsa ja hyvittää näin pieni määrä siitä vääryydestä jonka muinaisten aikojen Pirulais-alkemistit olivat heitä kohtaan tehneet. Kahlehdimme Pirulaisvainaja palvelijan hylättyyn huoneeseen silmät sidottuina, luottaen että tämä estäisi häntä loihdinta loikasta. Näinpä matkasimme syvempään, mieltäni vaivasivat pahat aavistukset, mutta Prinssini oli nostanut esiin lupauksen jonka olin antanut Daanien leirissä. Hänen sanansa saivat minut vapisemaan, saivat minut ryhdistymään erikoisella tavalla; hän nosti minut ratsunsa selkään ja ilman vastalauseita kohosimme ilmaan, lensimme hallin läpi ja suuntasimme suureen kiertävään portaikkoon.

Alhaalla meitä kohtasi kammottava lemu, lähes juoksevaan tilaan ajan kuluttama kivinen tila sekä suuri halli täynnä muinaisia, kammottavan vanhoja, mystisiä keitoksia, vanhempia kuin sukuni kirjoitukset olivat kirjanneet, tai tohtineet kirjata. Aavistin pahaa, kuten mainitsinkin, ja jälleen pelkoni osoittautuivat todeksi. Pelokkuuteni oli siunaus tällä kertaa ja samalla kun neljä korruptoitua lohikäärmeolentoa syöksyi ulos neljästä kammottavasta padasta, sankarini olivat valmiina. Lieskojen muodostama lohikäärme olento sylki päällemme lieskoja, Sir Jacob nosti kilpensä ja väristen sain suojaa lieskoilta samalla kun uljaat Prinssini ja Ritarini iskettiin maahan edestäni. Salamat leiskuivat yllämme; mutta kuin lumouksen alla toimimme! Sydämeni on pakahtua ylpeydestä tämän kamppailun kulusta, sillä useaan otteeseen sanani innostivat sankarit uusiin urotekoihin ja pian kaksi neljästä pedosta oli kaatunut! Kohtasin kauhun hetkiä pudotessani yhteen padoista, mutta Prinssini katseen alle en saattanut näyttää heikkoutta vaan me kohtasimme vaarat yhdessä; minä varoittaen ja inspiroiden ja antaen vihjeitäni ja hän suojellen minua vaaroilta. Suurin vaikeuksin lopulta kohottauduin pois padasta ja pian kamppailu olikin voitettu Dian liikkuessa ympäri laboratoriota ratsunsa selässä, iskien yhä uudelleen, kunnes enää ei ollut petoja meitä kiusaamassa. Hänen uskaliaisuutensa oli saattaa hänet kuolettavaan vaaraan, mutta juuri tällöin huudahdukseni sai olennon pidättelemään iskuaan; Prinssini nousi korkeuksiin ja vimmassaan iski lopullisen iskun vastustajaansa kohden, tämän uljaan liikkeen nostattaessa hovimaagimmekin takaisin jaloilleen; Velhon koskettaessaan korppien kuningatarta hetken ajan mutta tempautuen takaisin kamppailuun uudistunein voimin.

Nyt Rakas päiväkirjani minun on puhuttavasta siitä kauhusta joka minua kohtasi seuraavaksi. Puhuessani kauhusta toivoisin voivani sanoa tarkoittavani näitä kauheita olentoja, jotka sankarit kaatoivat, mutta ei. Sillä kun Dia nosti minut vahvoilla käsivarsillaan ratsunsa selkään, hymyillen lempeällä tavallaan ja minun sydämeni sykähdellessä kamppailun jälkeisen tunteiden vyöryn alla, kuljimme syvemmälle temppeliin ja eteemme saatettiin todellinen kauhu. Temppelin perällä lepäsi Kalmankukan vaakuna. Synti, joka oli tämän temppelin rakentajien päällä, valui inhana aaltona päälleni! Totisesti, Rakas Päiväkirjani; minun vereni on synnin ja pahuuden saastuttama. Kauhu käänsi vatsaani ja armollinen tajuttomuus saattoi minut Sehaninen syleilyyn, jonne laskin sydämeni jota riepoteltiin riekaleiksi tässä kylmässä, pahassa paikassa.

Herättyäni sankarini olivat levollisia; he jakoivat löytämiään aarteita ja kun Prinssini huomasi minun heränneen hän toi osani minulle; Punaisella tähtikivellä varustetun sormuksen. Kasvoni kylmenivät ja otin sormuksen vastaan, mieleni liikkuen tuhoisilla poluilla joista Sankareiden; Prinssini ja Sir Jacobin, olemukset minua pois johdattivat. Voi Rakas Päiväkirjani! Kuinka paljon kipua sydämeni vielä kestää?


Rakas Päiväkirjani

Ilokseni voin kertoa sinulle, kallis ystäväni; päivä joka seurasi aikaisempia koettelemuksia oli kirkkaampi. tutkimme synkkää aavikon raunioitunutta laboratoriota seikkaperäisimmin, käärmesyntyisten kalmojen seuratessa eteerisinä ympärillämme, tällä kertaa kuitenkin meidän vakaumuksemme loi tehtäväämme ihailtavaa uskallusta; raunioitten salaisuuksien paljastumisen myötä saattaisimme korvata osan niistä kauheuksista joita sukuni oli käärmesyntyisille tehnyt. Temppelin seinämiltä saatoin lukea muinaisten velhoriittien peruskaavat ja noista vanhoista kuvioista, hieroglyfeistä ja reliefeistä löysin myös riitin jolla käärmesyntyisten maalliset majat saatettaisiin oikeaoppisesti lepoon. Ilokseni voin sanoa että seinä paljasti myös monia muita riittejä, liian monia tulkittavaksi kokonaisuudessaan; kuitenkin löysin riitin jolla saattaisin palauttaa Sir Jacobin ja Prinssi Dian jalkojen entisen kunnon, loihdinnan jolla lumottaisiin esiin kahdeksan kalvakkaa ratsua, riitin jolla kolhittu esine kunnostettaisiin sekä riitin jolla saatettaisiin kutsua kaatunut sankari kuoleman porteilta takaisin.

Minun löytäessäni viimein roolini sankareitteni avuksi, asetuin työhön rohkeasti, samalla kun sankarini tutkivat laboratoriota tarkemmin, tarkoituksenaan laskea lepoon myös paikkaa vahtinut Epäkuollut maagi Savisydän, nimi joka paljastui meille tutkimusten myötä, jonka sielulippaalle julman Gerhardin muinaiset päätelmät antoivat tunnusmerkit; loihditulla metallilla vahvistetun savisen ruukun ja myös mahdolliselle sijainnin. Muistin kovin tarkasti astian luonteen taruista ja tiesin sukuni vaakunan lepäävän sen pinnassa kirkkaana.

Illan tullen meidät valtasi hartaus, erilainen kuin aikaisemmin, ja asetuimme laskemaan lepoon kovia kokeneita käärmesyntyisiä. Yön pimeyden laskeutuessa aavikon päälle, jota riepotellut tuuli alkoi illan kylmyyden myötä kaikota, lumoutui Sehaninen valossa, tuhannesti armoitettu olkoon hänen armonsa. Kauniin näkymän läpi kulkeutui minun hento ääneni, Sehaninen inspiroimana lauluni kantautui yli kalmojen. Armoitettu rauha laskeutui näiden ylle ja vain vaivoin saatoin jatkaa lauluani liikutuksen kyyneleiden virratessa vuolaina.

Anteeksi rakas ystäväni, en voi jatkaa; kyyneleet saapuvat jälleen. Huomenna, jos Sehanine sallii, loihdintani palauttaa sanakareitteni jäsenet jälleen kuntoon.

Prinssini kysyi minulta kuinka voin, hän näkee lävitseni. tunnen itseni niin heiveröiseksi, niin läpikuultavaksi hänen katseessaan. Hänen tunteensa ovat niin kovin voimakkaat, kuuman polttavat.


Rakas Päiväkirjani

En tiedä mitä sanoa sinulle rakas ystäväni, en löydä sanoja. Eilisenä en saattanut nostaa kynää pinnallesi. Tänään olen kovin väsynyt ja heikko. Näen edessäni sanat jotka kirjoitin aikaisemmin; odotuksen ja toiveikkuuden.

Anteeksi , kyyneleet tulevat taas.

Dia on nyt kunnossa. Hän elää.

Voi Sehanine, kiitos sinulle.

Luoja minuun sattuu.

Dia elää. Prinssini elää.

Kiitos Sehanine, kiitos.

En voi nyt, rakas ystäväni, en voi.


Rakas Päiväkirjani

Rakas ystäväni, rakkain luotettavin, ainoa ystäväni. Palasin tänään kirjoitusteni pariin. Prinssini puhuu välillä kauniista niityistä jotka hän koki tuonpuoleisessa. Hän on kaihoisa ja katseessaan anteeksi antava. En voi ymmärtää häntä; näen yhä silmissäni hänet kalvakkana, kylmänä, korpin omana.

En voi puhua siitä.

Savisydän katsoo kaukaisuuteen kuin odottaisi meidän päästävän hänet viimein pois tästä maailmasta. Hänen kaihoisuutensa satuttaa sydäntäni oudolla tavalla, pelkään että meidän tekomme saattaisi olla väärin; onko hän tosiaan pahuuden täyttämä? Kuinka me voimme sen tietää? urhot päätyivät suunnitelmaan nostattaa vihan tuossa kadotetussa olennossa Julman Gerhardin toimesta, voi kuinka minusta pahalta tuntuikaan tuo julma leikki tuon pitkään palvelleen olennon kustannuksella, tämä paljastaaksemme hänen sielunsa astian sijainnin. Julma Gerhard loukkasi lopulta Savisydämen muinaista herraa, Verivirta Kalmankukkaa; sukumme muinaista esi-isää, vampyyriä jonka kirottu elämä tarujen mukaan jatkuu edelleen. En saattanut kuunnella solvausta vaan lepyttelin Savisydämen, joka selvästi tunnisti vereni ja leppyi. Hänessä selkeästi eli yhä sama luottamus joka oli hänen saattanut turmioon aikaisemmin. Luottamus vereeni.

Sir Jacob Avasi Prinssini löytämän salaoven aikaisemmin; saatoin laulaa tuutulauluni myös laboratorion kalmoille, heidän piilotetuille luilleen. Samalla utelin heiltä Savisydämen sieluastian sijaintia, rauhaan asettamisen kautta, johon moni käärmesyntyinen suhtautui katkerasti, mutta osassa sydän leppyi ja he matkasivat tuonpuoleiseen kepein mielin ja osoittivat mennessään astian sijainnin.

Salaoven myötä paljastui myös tunneli joka johdattaisi meidät muihin pirulaisten laboratorioihin, aina ikiaikaisiin kirjastoihin, joiden maininta sai urhot selkeästi kiinnostuneiksi. Uskon että tulemme matkaamaan näitä reittejä eteenpäin, ehkä esiin loitsimieni kalvakkaiden ratsujen selässä.

Huomenna kaivaisimme Savisydämen sieluastian esiin, tarkoituksenamme laskea hänet rauhaan; pelkään tämän tarkoittavan hänen surmaamistaan. Prinssini sanoo tämän olevan oikein. Savisydän puhuu kolmesta tuhannesta vuodesta jotka hän on viettänyt täällä. Hän puhuu siitä miten hän on taloa hoitaneista viimeinen.

Kuinka yksin hän onkaan ollut, niin kovin kauan. Mitä hänelle on tehty on väärin. Mitä hänet on huijattu tekemään itselleen on väärin. Jonain päivänä tällainen ei enää sovi, näin ei enää tehdä, pirulaisia ei enää muisteta tästä pahuudesta; jos Sehanine suo, teen kaikkeni jotta huominen on aurinkoisempi verelleni!

Olen kovin väsynyt tänään, toisin kuin urhot. Tunnen olevani kovin yksin.

Voi kun voisitkin halata minua rakas ystäväni, kaipaan niin kovin lämpöä.


Rakas Päiväkirjani

Hyvää huomenta rakas ystäväni, lyhyesti haluan kertoa sinulle aamun tapahtumista, urhot kävivät tänään taistoon jälleen; ja minä kykenin auttamaan heitä voittamaan vastuksensa. Olenko tästä ylpeä? En osaa sanoa, sillä jouduin tässä samassa murtamaan vanhan yksinäisen olennon sydämen.

Kaivoimme esiin Savisydämen sieluastian; hän oli pakotettu kamppailemaan meitä vastaan. Hän lumosi esiin muinaisen merenpohjan luista kalvakkaan pedon, joka luisilla lonkeroillaan pyrki imemään elämän Prinssistäni ja tämän tukesi rientäneestä Sir Jacobista. Julma Gerhard kovasti kohteli Savisydäntä tästä, joka kohtasi raivon urheudella joka teki hänelle kunniaa. Sain tuettua Prinssiäni syvässä kuilussa joka Sieluastian luokse oli kaivettu; sain inspiroitua heidät lyömään kammotusta yhä uudelleen ja nauramaan vammoille jotka tuo hirviö heille aiheutti! Niin komea oli tuo urheuden korea esitys että useampaan otteeseen häkellyin katselemaan heidän kuolettavaa tanssiaan! Kuinka kaunis voikaan olla tämä turmiollinen sävel, sankareiden sielusta kummutessa.

Lopulta vaara nousi uudelleen iskemään sankareitani; sanat kumpusivat silloin huuliltani, hiukseni kaikkosivat ohuen kruununi edestä ja vimmaisena huusin kovia sanoja Savisydämen suuntaan. Hänen epäonnistumisensa tehtävässä, hänen kova kohtalonsa Verivirran käsissä tappion jälkeen; kuinka julma voikaan olla kylmä sydämeni pelätessään Prinssini puolesta. Ei, muuten en olisi sanonut noita kauheita sanoja, noita uhkauksia sysännyt Savisydämen vanhalle, yksinäiselle sydämelle. Prinssini vuoksi, vaikkei hän apuani olisi tarvinnut. Ei hän olisi sitä kaivannut. Hänelle parempi jos en olisi auttanut.

Savisydän romahti sanojeni alla. Hän itki.

Vihaan itseäni.

Nyt me surmaamme hänet; Prinssini sanoo että näin on oikein. Savisydämen aikaisemmat sanat kertovat hänen olleen kauan yksin. Kauan, niin kovin kauan; Sehaninen suokoon että me teemme oikein. Kylmä sydämeni sanoo että me teemme oikein, Prinssini sanoo että me teemme oikein.

Millainen onkaan kirottu kohtalomme rakas ystäväni?


Rakas Päiväkirjani

Ystävistä kallein, sinulle minun on kerrottava; Savisydämenen loppu saapui levollisena, Kiitos Sehaninen armon, hänen tahtonsa toteutui, niin uskon. Meille selvisi myös, Ritari Jacobin kuulustelujen myötä, että nimetön Lohikäärmesyntyisen alkumuoto, jonka olimme aimmein kohdanneet tutkimuslaitoksen porteilla, ja jonka luulin olleen epäkuollut, olikin elollinen ja kovin hukassa. Sydämmeeni koski kuulla hänen yksinäistä tarinaansa! Mutta kovin lempeästi hänelle Sir Jacob ja Prinssi jutustelivat ja lopulta puhuivat Lohikäärmeistä ja uskon armosta. He kertoivat suuresta Valkoisesta, suuresta pilarista, piikistä, Etelän Daanien mailla, ja kovin kopeasta lohikäärmeestä meren aaltojen ympäröimällä elementtien saarella. he kertoivat lohikäärmeiden kutsuvat olentoa mahdollisesti omakseen, toverikseen. Ilokseni tämä alkumuoto sai tuosta puheesta sydämeensä tuleviasuuden toivon valoa ja hän päättikin liittyä seuraamme, haeskellen itselleen nimeä ja samalla paikkaa tässä synkässä, synkässä maailmassa.

Jälleen lähdemme matkalle, nyt uskon minusta olevan hyötyä; loihdin esiin laboratorion seinämiltä kääntämistäni loihdinnoista esiin punertavia kalvakkaita ratsuja! Uskon että nämä kalvakkaat pedot ovat oivia ratsuja sankareilleni, uskon heidän katsovat minua suopeammin silmin tämän jälkeen. Uskon ja toivon että tämä lepyttää heidän uljaita sydämiään… Toivon että he katsovat minua uusin silmin.

Lähden nyt matkaan taas rakas, rakas ystäväni. Tietämättä mitä edessä on, mutta toiveikkaina.

Sehaninen Huomaan!


Rakas Päiväkirjani

Kuinka kaunis onkaan aavikko jälleen silmilleni, rakas ystäväni. Taivas on kirkas yläpuolellamme ja vain hetki aikaisemmin matkasimme synkissä maanalaisissa tunneleissa kalmanratsuillamme, kunnes kimppuumme kävi jälleen lohikäärmesyntyisten alkumuotojen väijytys. Nyt kuitenkin eteemme avautui aavikon seesteinen maisema, jonka päällä lepäsi vuoristomaisema ja sen kruununa Killmoren kaupunki, tuo sankareitteni kohdetähti. Pian pääsemme tuonne ja ehkä sieltä löydämme vihjeitä Viimeisen Kirjaston sijainnista. Olen päätellyt sen verran että sankarit ovat matkaamassa tuonne tavoitteenaan vastustaa kammottavaa Bael Thurathin uutta nousua. Tuohon tavoitteeseen mieluusti yhdyn ja mieleeni kohoaa jopa ajatuksia siitä kuinka minun voisi olla mahdollista auttaa perhettäni nousemaan turmiollisesta tilastamme tuon paikan tietojen avulla. Sehaninen armossa mahdollisuudet täyttävät horisonttimme.

Olemme sytyttäneet nuotion leiriimme, levittäneet aavikolle telttamme ja laulamme hempeitä lauluja pimeyden kylmyyden kaikotessa ruumiistamme.

Sankarini ovat niin koreita nuotion loimussa, liekkien värjätessä heidän kasvonsa pronssisiksi.

Olen onnellinen tänä hetkenä.

Hyvää yötä rakas ystäväni.

Sehaninen syliin laskekaamme päämme.


Rakas Päiväkirjani
Nyt kun katseeni lepää edellisellä sivullasi rakkain, ainoa ystäväni sydämeni valtaa synkkyys. Yö joka noita nuoruuteni loihtimia ajatuksia, ja myönnän tyhjä pääni oli täynnä ajatuksia joita en saattanut edes sivuillesi laskea, ei tuonut levollista mieltä; kauhuilla se puisteli meitä hereille, pyyhki haihattelua pois. Päivä oli painajaisten kautta harmaa, Prinssi puhui kylmästi ja hänen silmänsä olivat jäätä. Matkamme oli viileä ja vihastunut. Lopulta olin suunnattoman iloinen kun saavuimme kaupunkiin, jonka Dia tiedusteli.

Kaupunki oli rakentunut suuresti kaupan varaan ja palkkasotilaiden miehittämä ja aikaisemmin lupaamamme nimitysjuhla käärmesyntyiselle alkumuodolle päätettiin järjestää suureellisesti paikallisessa kievarin juhlasalissa, pitkällisen kaavan mukaan koska sankarit halusivat tiedustella ja tutustua paikallisiin. Neuvoin hieman järjestelyssä tietämättä tulevasta. Olin pelokas paljastumisestani järjestelyjen tuoksinassa ja pysyttäydyinkin mahdollisuuksien mukaan omissa oloissani. Neuvoin mitä tilata ja ketä palkata, olihan hovi minulle kovin tuttu. Olin hetken iloinen juhlien äänistä, mutta pian painajaisen näyt kylmäsivät sydämeni. Minua kuljetettiin jälleen metelin saattamana uhrina eläimelliselle olennolle, häväistäväksi. Luoja miten tuo ajatus voikaan sattua.

Prinssi aloitti rietastelun juhlien alusta lähtien, Sehanine yksin tietää mihin tuo mies vielä kykenee viikon matkatessa eteenpäin. Jo nyt hän on kaatanut palkkasotilas komentajattaren sänkyynsä kouliakseen tämän himonsa tulessa! Samalla riettaudella tämä sitten yhä lihan tyydytyksen kuumettaessa lanteitaan kipusi saliin tuodun valkoisen karjun päälle, onneksi hänen järkensä riitti, tai maustettua viiniä oli liian vähän ja hänen ei alkanut astua tuota olentoa, vaan tovereittensa seppelöitsemänä hän ratsasti pitkin salia laukoen kiljahduksia ja huutoja!

Olen lukinnut oveni, mutta ajoittain lukkoani koetellaan. Humalainen juhlija vain, uskon ja toivon, mutta pelkäänpä että turvalliset yöuneni ovat jääneet taakse jälleen. Odotan sitä päivää jolloin saamme vakaan vihjeen Viimeisestä Kirjastosta ja voimme jättää tämän paikan.

En olisi uskonut kaipaavani aavikon kuivuutta ja viileää yötä näin.

Rakas ystäväni, kovin on omituiseen tilaan Sehanine meidät saattanut!

fantasy_banner.jpg
Unless otherwise stated, the content of this page is licensed under Creative Commons Attribution-ShareAlike 3.0 License