Yhdessä Koettuja Seikkailuja

Quest for Kallokäärmeen suola

Oli kulunut ehkä noin vuosi siitä, kun seikkailijaryhmä oli päässyt herkuttelemaan Feeniksen sisäelimillä, jolloin Halwyr sai kutsun Mestarilta. Siitä oli jo kulunut joitain vuosia, kun Halwyr viimeksi näki oppi-isänsä. Uudelleennäkemiseen olisi mielellään voinut kulua vielä ainakin pari vuotta lisää. Silti velvollisuudentunne painoi Halwyria ja hän suostutteli ryhmän lähtemään kuulemaan, mitä asiaa Mestarilla olisi.

Oli erityisen surkea sateinen ja viimainen ilma, kun seikkailijaryhmä saapui Mestarin tornin ovelle. Halwyr kolkutti oveen kolmasti - kuten Mestari oli opettanut. Ovi avautui naristen ja aulassa Halwyria odotti hänen oppi-isänsä ihmeellisen värinen pullo kädessään.

"Keltainen kallokäärmeen suola loppui. Käy hakemassa lisää. Merirosvosaaren lihavalta majatalonemännältä, Rouvatar Karpalolta, saa parasta tavaraa. Tässä pussissa pitäisi olla riittävästi rahaa pullon täyttämistä varten. Jos ei, niin hoida homma." Näin sanottuaan Mestari käänsi selkänsä ja lähti kapuamaan kohti tornin huipulla olevaa kammiotaan. Onneksi Mestari (ehkä vahingossa? tuskin tahallaan) unohti sulkea tornin oven, joten seikkailijaryhmä sai lämmiteltyä tornin aulassa ja odoteltua sateen lakkaamista.

Heti, kun aurinko taas alkoi kurkistaa pilvien raosta, ryhmä poistui tornista ja suuntasi kohti rannikkoa. Toisaalta oli onni, että ryhmässä oli puolituinen, jonka avulla Merirosvosaarelle oli helppo päästä. Toisaalta, ei tämän seikkailun päättämisellä ehkä kuitenkaan ollut niin kiire. Eiköhän Mestari voi odottaa lempikylpysuolaansa hieman, varsinkin, jos matkalla sattuu olemaan vaikka prinsessa, joka pitäisi pelastaa lohikäärmeeltä.

Vuorenalaiset salit

Matkalla takaisin Merirosvosaarelta läpi Kuurakukkuloiden, jotka sijaisevat puolituisten kaupungeista pohjoiseen, seikkailijat kohtasivat joukon kääpiöitä, jotka olivat matkalla vapauttamaan menettyjä vuorenalaisia saleja punaiselta lohikäärmeeltä, joka oli niitä pitänyt hallussaan sukupolvien ajan. Retkikuntaa johti Jodren Bardininpoika, joka oli kuuluisa soturina ja hirviöiden surmaajana. Koska seikkailijoilla oli mukanaan Rouva Karpalolta saatu varsin runsas lasti suoloja, he eivät liittyneet lohikäärmeensurmaajien matkaan tuolloin vaan kävivät ensin viemässä arvotavarat Halwyrin Mestarille.

Tullessaan takaisin velhontornilta, seikkailijat päättivät käydä katsomassa, miten Jodrenin taistelu lohikäärmettä vastaan sujui ja tarvitseisiko hän apua. Kävi ilmi, että lohikäärmettä ei saleissa enää ollut ollutkaan pitkään aikaan. Se oli joko lähtenyt tiehensä tai kuollut jonkin tuntemattoman sankarin tai pedon käsissä. Sen sijaan saleissa asui nyt yksi kääpiöiden historian mustimmista luopioista, Berthor Musta, joka oli pettänyt Kuninkaan ja varastanut kallisarvoisia aarteita. Elämä oli jo hyljännyt Berthorin lihan, mutta kuoleman ja pimeän noituuden jumalan, Velsharoonin, voimalla yhä pimensi maailmaa läsnäolollaan. Tämä epäritari oli vanginnut Jodrenin ja nostattanut hänen kuolleet miehensä palvelijoikseen. Nyt hän kidutti heidän johtajaansa murtaakseen hänen tahtonsa ja tehdäkseen hänestä kaltaisensa.

Seikkailijat vapauttivat Jodrenin ja Thuren lausui pyhien sanojen voimalla kirvelevän tuomion petturi-Berthorin ylle ennen kuin he pakenivat paikalta. Sankarit auttoivat vapaaksi ne Jodrenin miehistä, jotka vielä tunsivat elämän sykkivän rinnassaan. Kun kaikki olivat pääseet turvallisen välimatkan päähän tuosta synkästä paikasta, Jodren keräsi kaikki ympärilleen ja muodollisesti kiitti sankareita heidän urotyöstään. Seurueet lähtivät kukin suunnallensa, Jodrenin takaisin klaanisaliinsa ja seikkailijat kohti uutta koitosta.

Kuitenkin seuraavan seikkailunsa jälkeen, kun he pysähtyivät majatalossa, siellä oli myös bardi, joka lauloi tarinaa Jodren Bardininpojan taistelusta Berthor Mustaa vastaan. Siinä tarinassa Jodren oli sankari, joka löysi vanhan petturin piilopaikan ja otti häneltä takaisin rikkauksia, jotka hän oli aikanaan vääryydellä anastanut. Thurenia, Halwyria, Shannaa tai muita seikkailjoista ei edes mainittu. Jodren oli kotonaan kertonut tarinan, joka hänelle sopi, eikä sekalainen joukko, joka koostui suurimmaksi osaksi haltioista, ollut siihen hyvää materiaalia. Thuren otti Jodrenin epärehellisyyden raskaasti ja kirosi hänen nimensä. Kääpiöpapin mielialaa ei kohottanut myöskään se, että hänen omat toverinsa toistuvasti puhuivat Jodrenista ja hänen miehistään Thurenin kaltaisina, kun todellisuudessa he olivat Kivenkaatajan klaania siinä, missä Thuren Gamlinpoika oli Kultakaunan klaania.

Manaajan majoilla

Valo hohti kalpeina säkeinä teltan raskaiden turkisten raoista ja raskaana hehkuna noidan omituisen hajuisista kynttilöistä. Xialen istui kuluneella tyynyllä lähellä teltan uloskäyntiä. Hänen toverinsa olivat jääneet viettämään iltaa läheiseen majataloon. Savu kirveli hänen silmiään ja teltan ilma tuntui puristavan hänen rintaansa. Hän ei kuullut luonnonääniä; ainoastaan noidan muinaset sanat, joita tämä lausui kyyristyneenä työnsä pariin. Xialen itse pysyi hiljaa. Hänestä ei ollut apua tässä.
Keskellä teltan lattiaa makasi se suuri peto, joka oli ollut hänen kumppaninsa viimeiset neljäkymmentä vuotta. Nyt se hengitti hitaasti. Sen valtaisa arpien ja mustan karvan peittämä kylki nousi ja laski jokaisella korisevalla hengenvedolla. Xialen tiesi, että kohta peto olisi kuollut.
Ostonandën hurtat eivät olleet tavallisia susia. Niiden piti olla suurempia, vahvempia ja älykkäämpiä, kuin villien serkkujensa. Vähempi ei riittäisi taistelussa demonia vastaan. Xialenin peto oli kuitenkin jättiläinen jopa näiden hirviösusien keskuudessa. Se oli seistessään lähes miehen korkuinen ja sen leuat pystyivät helposti muskaamaan ihmisen kallon. Näin ei tietenkään aina ollut. Elämänsä tuo suuri musta peto oli aloittanut samanlaisena, kuin veljensä ja sisarensa. Sen valtaisa kasvu oli alkanut vasta muutamia vuosia sitten. Samalla sen luonne oli muuttunut. Aiemmin utelias ja ajoin jopa leikkisä susi oli muuttunut synkäksi ja raivoisaksi. Xialenia tai tämän ystäviä peto ei ollut koskaan purrut, mutta se raateli viholliset ja saaliseläimet hurmiollisella vimmalla.
Xialenin olisi pitänyt ymmärtää jo aiemmin. Verenpurkaumat silmissä, raajojen luonnoton kasvu, väkivaltainen käytös; kaikki selviä merkkejä riivuksesta. Osaavan manaajan etsimiseenkin oli kulunut heiltä jo kolmatta vuotta ja sinä aikana oireet olivat ehtineet vahvistua entisestään. Nyt riivaus oli edennyt viimeiseen vaiheeseensa. Demoni tuhoaa uhrinsa sisältä käsin. Suden kuolema olisi Xialenin syytä.
Hän kohotti katseensa ja siirtyi lähemmäs kuolevaa toveriaan. Ostonandën demoninmetsästäjä nimeää sutensa vasta tämän kuoltua. Tarkoituksena on, ettei metsästäjä kiinny liikaa eläimeen, joka mitä todennäköisimmin tulee menehtymään kauan ennen omistajaansa. "Toimiipa hyvin", Xialen ajatteli ja salli itselleen surullisen hymyn. Hän katseli, kun suden hengitys hidastui ja hidastui. Minuuteissa se pysähtyi kokonaan.
Xialen pyyhkäisi kyyneleen silmästään hengähti ja sanoi: "Nimesi on Aharu, Raivoaja. Levitit pelkoa vihollistesi keskuudessa ja tuhosit ne, jotka eivät ymmärtäneet paeta. Anna minulle anteeksi, ystävä."
Hän säpsähti, kun noita alkoi nauraa kuivaa narisevaa naurua. Noidan kaihin runtelemat silmät tuijottivat suoraan Xialenin omiin ja kapeiden huulien välistä näkyi muutama haljennut hammas.
"Älä turhaan kiirehdi lemmikkisi kuolemaa, metsästäjä", noita tokaisi pilkallisesti. "Toin hänet takaisin." Ja tosiaan: Xialen huomasi, miten pedon kylki alkoi taas kohota ja laskea. Hengitys ei ollut enää rahisevaa, vaan voimakasta ja syvää, mutta siinä oli jotain yliluonnollista. Xialenin mieleen heräsi kuva valtaisasta olennosta, joka hitaasti liikkuu meren syvimmissä syövereissä.
Pedon suuri etukäpälä liikahti ja sitten se nousi hitaasti jaloilleen kaataen samalla joukon astioita teltan seinällä. Se kääntyi katsomaan omistajaansa. Punerrus sen silmissä oli poissa, mutta ei vain se. Aharun silmat olivat nyt kokonaan syvän siniset, kuin pohjattoman syvä ja tyyni lampi.
"Mitä teit sille?", Xialen kysyi. Hän häpesi huomatessaan pelon äänessään.
"Demoni oli jo tuhonnut elikkosi mielen", noita sanoi. "Ja koska revin demonin ulos sen ruumis jäi tyhjäksi. Se piti täyttää."
"Mitä olet tehnyt?", Xialen kysyi nyt voimakkaammin; pelkonsa muuttuessa vihaksi.
"Voi poika-raukkaa", noita sanoi nojaten aivan Xialenin kasvojen lähelle. "laitoin tietenkin jotain tilalle. Sinun oman kuolemasi."
Ja hetkessä noita sekä tämän teltta katosivat pyörremyrkynä taivaalle, jättäen jälkeensä vain kaikuvan tuuleen katoavan naurun. Xialen jäi yksin pedon kanssa.

Unless otherwise stated, the content of this page is licensed under Creative Commons Attribution-ShareAlike 3.0 License