ZookVonHexsing

Siellä oli idyllistä. Lapset leikkivät iloisesti keskenään, aikuiset hymyilivät toisilleen. Kaikille oltiin ystävällisiä, kilttejä ja hyviä. Ruokaa ja suojaa riitti humisevien honkien keskelle rakennetussa, metsän menninkäisten (gnome) kylässä. Siellä pieni Zook myös kasvoi. Kunnes idyllin katkaisi kuitenkin eräänä yönä metsästä noussut paksu sumu ja pahaenteinen kalina, joka paljastui kylää kohti vaappuvien luurankojen jäsenten ääneksi. Kylässä oli hereillä vain muutama henkilö, joista pieni Zook oli yksi. Yön keskellä luonnon kutsu oli pakottanut Zookin kömpimään lämpöisten ja pehmoisten vällyjensä alta pikkulaan. Kauhun vallassa Zook vain kiljui kykenemättä tekemään juuri muuta, kun yhtäkkiä joku heitti hänet läheisen ojan pohjalle ja sähisten käski hänen olemaan hiljaa ja painautumaan pensaiden alle. Vapisten Zook noudatti käskyä ja huolimatta etovaa, mutta niin luonnollista hajua, joka käymälästä johtavan ojan pohjalla oli. Kylästä kuului karmaisevia ääniä, joita voisi muussa yhteydessä kuulla korkeintaan teurastamossa, missä lahtari on päättänyt hoitaa tällä kertaa hommat juosten, tylpillä veitsillä ja pehmeillä nuijilla samaan aikaan, kun karja juoksee ympäriinsä juuri unesta heränneinä ja vauhkoina.

Sydäntäriipivää meteliä ei lopulta kestänyt kovin kauaa. Kun se lopulta tuntui hiljalleen hiipuvan, metsästä kuului kammottava, käskevä ääni kuin kaukaa haudan takaa, mutta silti voimallinen. Hieman luiden kolinaa, raahaavia ääniä ja sen jälkeen oli hiljaista lukuunottamatta hohottavaa, syvää, kuollutta naurua, joka vähitellen häipyi kaukaisuuteen.

Aurinko oli noussut korkeimpaan lakipisteeseensä, kun Zook vasta uskaltautui pois piilopaikastaan saastaa valuen. Kylässä ei ollut enää ketään. Ei kuolleita eikä eläviä. Zook oli yksin. Kylä oli sekasortoinen. Joitain raahaavia jälkiä löytyi metsän reunasta, mutta ne katosivat melko nopeasti. Eikä Zook ollut mikään jäljittäjä. Itkua. Yksinäistä ja hiljaista - epätoivoista. Myöhään iltapäivällä kylään saapui puolituttuja druideja, jotka aikansa hipelöivät kävelysauvojaan ja puhuivat keskenään. Illan tullessa he hellästi saattoivat Zookin pois kylästä ja veivät hänet pois ja kasvattivat häntä yhtenä omistaan. Druidia Zookista ei kuitenkaan tullut, vaikka jotain oppia häneen ehkä tarttuikin. Kuitenkin Zookia yhä enemmän alkoi vain painaa viha ja halu kostaa kaikille eläville kuolleille. Halu tappaa ne. Taas. Ja etenkin ne, jotka sellaisia herättää henkiin.

Aikuistumisen kynnyksellä Zook lopulta jätti druidiyhteisön. Omaisuutta hänellä ei ollut, joten juuri muuta vaihtoehtoa hänelle ei jäänyt kuin elättää itseään varastamalla. Mutta vain oman henkensä pitimiksi ja ehkä sen verran, että on varaa varustautua. Kun vain kykeni, yöt Zook nukkui paikoissa, joissa saattoi kuulla bardien lauluja ja kertomuksia sankarillisista hirviönmetsästäjistä. Erityisesti Zookia miellyttivät tarinat viittasankarista, jolla oli leveälierinen hattu ja joka käytti miekkansa terää näppärämmin kuin hovin trubaduuri sanansäiläänsä sekä varsijoustaan puhkomaan reikiä pahantahtoisiin olioihin. Joskus vielä Zook on kuin hän.

1. taso rogueta, loput rangeria

ZookVonHexsing.PNG
Unless otherwise stated, the content of this page is licensed under Creative Commons Attribution-ShareAlike 3.0 License